Huomio koulun työrauhaan

Kansallinen koulutuksen arviointikeskus (Karvi) toteutti vuosina 2016-2017 työrauhan ja turvallisen oppimisympäristön arvioinnin peruskoulutuksessa ja lukiokoulutuksessa: Linkki Karvin sivuille Arvioinnin tulosten lukeminen on erittäin kiinnostaa, sillä niistä nousee esille sellaisia, joita haluaisin kouluissa pohdittavan. Itseäni kiinnostaa erityisesti peruskoulutuksen tulokset ja se, miten työrauhaa voitaisiin tulosten perusteella parantaa.

Arvioinnissa ”häiriökäyttäytymistä kouluissa selvitettiin kysymällä, millainen vaikutus eri asioilla on koulussa esiintyvän häiriökäyttäytymisen määrään”. Tulosten mukaan  eniten häiriökäyttäytymisen määrään vaikuttaa opettajan käyttämät opetusmetodit. Vastaajista viidennes oli sitä mieltä, että opetusmetodeilla oli erittäin paljon vaikutusta häiriökäyttäytymiseen. Tämän lisäksi myös opetuksen ajankohta vaikutti merkittävästi häiriökäyttäytymiseen. Häiriökäyttäytymiseen ei sitä vastoin vaikuttaneet opetustilat eivätkä opetettavat aineet. Nämä ovat kiinnostavia tietoja, vaikkakaan tulos ei sinänsä yllätä. Pidän kuitenkin tärkeänä sitä, että tuo ehkä osittain selvänä pidetty opetusmetodien käytön vaikutus työrauhaan nostetaan nyt kunnolla esiin. Tämän pitäisi johtaa siihen, että kouluissa kiinnitetään entistä enemmän huomiota siihen, miten oppitunneilla opiskellaan ja miten valitut menetelmät vaikuttavat luokan työrauhaan. Itseäni kiinnostaa erityisesti, mikä on esimerkiksi eriyttämisen rooli ja millaista se on sekä millaisissa joustavissa ryhmittelyissä oppilaat opiskelevat.

Olen usein puhunut vaikuttavuuden arvioinnin tärkeydestä, joten työrauhan pohtiminen olisi oivallinen kohde. Miksi emme siis miettisi tosissaan sitä, mitä luokissa oikeasti tapahtuu ja mitä opetusmenetelmiä siellä käytetään? Kannattaisi myös nostaa esiin hyviä toimintatapoja, joiden avulla luokan työrauha pysyy kunnossa. Tämän yhteisen keskustelun jälkeen koulussa saataisiin luotua yhteinen toiminta työrauhan ylläpitämiseen – ja mikä parasta, kaikki noudattaisivat koulussa samaa linjaa. Väitän, että tällä tyylillä monet opetuksen häiriötekijät saataisiin poistettua ja opettajilla jäisi enemmän aikaa varsinaiseen opetus- ja ohjaamistehtävään.

Karvin raportissa (2018, 47-48) kiinnostavaa on myös oppilaiden vastaukset seuraaviin kysymyksiin:

• miten moni opettajista opettaa sinua hyvin
• miten moni opettajista pitää luokassasi hyvää työrauhaa
• miten moni opettajistasi on kiinnostunut koulunkäynnistäsi.

Kolmasluokkalaisista oppilaista 62 % oli sitä mieltä, että kaikki opettajat osaavat opettaa hyvin, kun taas kahdeksasluokkalaisista vain noin 16 % oli tätä mieltä. Tämän tuloksen perusteella haluaisin keskustella erityisesti yläkoululaisten kanssa siitä, millaista on hyvä opetus ja kuinka eri tavoin oppilaat sen ymmärtävät. Koen oppilaiden kanssa keskustelut muutenkin hyödylliseksi, sillä niiden avulla voidaan synnyttää luottamusta ja hyvää vuorovaikutusta oppilaiden ja opettajien välillä. Se jos mikä on tärkeää koulun arjessa. Pelkästään jo hyvä luottamus ja vuorovaikutus voivat omalta osaltaan vaikuttaa positiivisesti luokan työrauhaan.

Työrauhan osalta 3.-luokkalaisista 90 % oli sitä mieltä, että kaikki tai lähes kaikki opettajat osaavat pitää hyvää työrauhaa luokassa, kun vastaava luku oli 8.-luokkalaisilla 54 %. Tässä tuloksessa minua kiinnostaa se, millainen on oppilaiden kokema hyvä työrauha. Osa yläkoululaisista oppilaista voi ajatella, että hyvä työrauha saavutetaan vain silloin kun luokassa on täysin hiljaista. Toiset taas sallivat hyvään työrauhaan pienen hälyn. Tärkeintä olisi kuitenkin keskustella luokassa työrauhasta ja sopia yhteisistä linjauksista.

Kiinnostavaa Karvin arvioinnissa on myös tulokset siitä, miten moni opettaja on kiinnostunut oppilaan koulunkäynnistä. Alakoulun 3.-luokkalaisista tytöistä 76 % ja pojista 63 % oli sitä mieltä, että kaikki tai lähes kaikki opettajat ovat kiinnostuneita heidän koulunkäynnistään. Vastaavasti 8.-luokkalaisista tytöistä tätä mieltä oli 47 % ja pojista 51 %. Tämänkin tulokset perusteella olisi hyvä käydä yläkoulun oppilaiden kanssa keskustelua siitä, miten he kokevat tämän asian. Itseäni kiinnostaa erityisesti se, miten tämän kohdan tulosta voitaisiin parantaa. Onko siis kyse siitä, että opettajat eivät tarpeeksi kysy oppilaiden kuulumisia tai siitä, miten heillä koulussa menee vai onko kyse jostakin muusta? Samoin minua kiinnostaa, paraneeko työrauha yhtään, jos useampi oppilas kokisi, että opettajat ovat kiinnostuneita oppilaiden koulunkäynnistä. Ainakin tämän pitäisi lisätä oppilaiden ja opettajien keskinäistä vuorovaikutusta ja luottamusta.

Itseäni kiinnostaa koulun työrauha niin paljon, että haluaisin nostaa sen pohdinnan yhteiseen koulukeskusteluun. Ottaisin sen myös pääteemaksi yhden lukuvuoden ajaksi. Aiheen kiinnostavuuden takia olen lukenut viime viikkoina useampia tekstejä, joissa puhutaan työrauhan parantamisesta koulussa. Yksi kiinnostava loppuraportti on Opetus- ja kulttuuriministeriön Kiusaamisen ehkäisy ja työrauhan parantaminen varhaiskasvatuksessa, esi- ja perusopetuksessa sekä toisella asteella. Tässä raportissa on kootusti tietoa myös Kouluterveyskyselyn tuloksista sekä viittauksia edellä esittelemääni Karvin arviointiin.

Opetus- ja kulttuuriministeriön loppuraportissa (2018, 52) työrauhan kuvataan liittyvän oleellisesti oppilaan itsesäätelyn (itsehallinnan) kehittymiseen ja kehittämiseen. Työrauha voidaan määritellä osaksi sellaista kasvatusta, jossa oppilas kehittää taitoja osallistua ja kuulua luokkayhteisöön. Vaikka työrauha voidaan kokea eri tavoin oppilaan ja opettajan näkökulmasta, keskeistä on kuitenkin oppimisen turvaaminen hyvässä kasvuilmapiirissä. Jos tällaista oppimista ei voida turvata, puhutaan työrauhahäiriöistä.

Mihin raportin mukaan tulisi sitten kiinnittää huomiota? Ensimmäiseksi nostaisin esiin oppilaiden vuorovaikutustaidot muiden kanssa toimimiseen sekä ylipäänsä kaverisuhteiden rakentamisen. Jos näihin ei panosteta, on erilaisten häiriötilanteiden esiintyminen mahdollista, sillä oppilaiden sosiaalisten taitojen puutteet vaikuttavat työrauhaan kielteisesti.  Vuorovaikutuksessa tulee huomioida myös opettajien ja oppilaiden välinen toiminta, ei vain oppilaiden keskinäinen vuorovaikutus. Useissa tutkimuksissa onkin todettu, että oppilaan ja opettajan välinen hyvä suhde vaikuttaa myönteisesti oppimiseen ja koulussa viihtyvyyteen (2018, 69). Samoin tutkimuksissa on havaittu, että konfliktialtis suhde opettajaan on yhteydessä moninaisiin käyttäytymisen ongelmiin.

Vuorovaikutustaitojen lisäksi huomiota tulisi kiinnittää koulupäivän rakenteeseen, jolla voidaan säädellä kiireen tuntua, häiriö- ja kiusaamisherkkien tilanteiden syntymistä sekä positiivisen yhdessä tekemisen mahdollisuuksia (2018, 64). Työ tulisi rytmittää niin, että se olisi tarkoituksenmukaista sekä oppimisen että mielekkään työskentelyn kannalta. Kouluissa kannattaisikin pohtia, kuinka paljon me olemme sidoksissa tiettyyn koulupäivärakenteeseen, jota ei voi muuttaa – vai voisiko sittenkin? Kokemukseni mukaan luokanopettajien on helpompaa toteuttaa joustavaa päivärakennetta kuin aineenopettajien. Laittaisin kuitenkin opetushenkilöstön pohtimaan sitä, miten aineenopettajat voisivat esimerkiksi jollakin viikolla kokeilla erilaista päivärakennetta. Minusta kun on hyvin surullista kuulla yläkoululaiselta, kuinka hän joutui keskeyttämään tietyn oppiaineen työn tekemisen ihan vain siksi, että seuraavalla 45 minuutin oppitunnilla olikin jotakin toista oppiainetta ja oli pakko mennä sille tunnille. Haastaisin siis kouluja miettimään, onko meillä todellakin näin kankeat rakenteet, joita ei voi muuttaa niin, että oppilaiden mielekäs tekeminen koulussa mahdollistuisi.

Tunne- ja vuorovaikutustaitojen opetus yläkoulussa

Ylöjärven kaupungissa tunne- ja vuorovaikutustaidot (tvv) on kunnallinen painotus, johon on sijoitettu yksi vuosiviikkotunti vuosiluokille 1, 2, 7 ja 8. Usein tuo kahden ensimmäisen luokan tvv-opetus ymmärretään paremmin, mutta usein joudun perustelemaan, miksi painotus on myös vuosiluokilla 7 ja 8. Koska olen tehnyt sekä luokanopettajan että aineenopettajan töitä, olen havainnut, etteivät monetkaan yläkouluun siirtyneet oppilaat ole vielä siinä vaiheessa, että he selviäisivät ilman tukea erilaisista vuorovaikutustilanteista. Oppilailta olen kuullut sen, että ellei tunne- ja vuorovaikutustaitojen harjoittelua nosteta selvästi tunneilla puheeksi, jää se helposti muun opetuksen varjoon, eivätkä kaikki edes huomaa tätä piilo-opetuksen tarkoitusta. Tällaiset oppilaiden toteamukset saavat ainakin minut miettimään opetusta oppilaiden näkökulmasta ja silloin joidenkin aikuisten vähättelyt tvv-opetusta kohtaan jäävät minun ajatuksissani syrjään. Näen siis hyvin tärkeäksi sen, että myös yläkoulussa panostetaan tvv-opetukseen.

Kirjoitin aiemmin ”Koulun toimintakulttuurin muuttuminen – osa 3” -tekstissäni tunne- ja vuorovaikutustaidoista ja kokosin kysymyksiä, joita voisi koulussa pohtia oppilaiden ja opettajien kesken. Tässä vielä kootusti noista kysymyksistä sellaisia, joista itse aloittaisin 7.-luokkalaisten kanssa tunne- ja vuorovaikutustaitojen harjoittelun.

1. Mitä oppilaiden mielestä tarkoittaa tunne- ja vuorovaikutustaidot?
2. Miten oppilaat osaavat viestittää omia ajatuksiaan?
3. Miten opettaja voi auttaa oppilaita kertomaan ajatuksistaan?
4. Miten oppilaat tunnistavat omia tunteitaan ja pystyvät kertomaan niistä?
5. Onko oppilailla tarpeeksi aikaa ja mahdollisuutta kertoa omista tunnetiloistaan ja siitä, mitä he oikeasti tuntevat ja kokevat?
6. Millaisia kokemuksia oppilailla on koulussa tapahtuneista vuorovaikutustilanteista?
7. Millaisia tunne- ja vuorovaikutustaitojen oppilaat pitävät tärkeänä?

Nämä kysymykset käsittelisin niin, että jakaisin luokan oppilaat pieniin ryhmiin (max viisi oppilasta ryhmässä) ja antaisin heidän pohtia yhdessä kysymysten 1 ja 4 vastauksia. Tämän jälkeen kävisimme yhteisesti keskustelua siitä, mitä ajatuksia nuo kysymykset herättivät. Kokoaisin ryhmien vastaukset muistiin, jotta voisimme palata niihin lukuvuoden lopuksi ja verrata, ovatko oppilaat edelleen samaa mieltä aiemmin kertomistaan asioista vai onko kenties tietämys lisääntynyt ja muuttunut lukuvuoden aikana.

Seuraavaksi käsittelisin kysymykset 2 ja 3. Jakaisin oppilaat uusiin ryhmiin, jotta he pääsisivät vaihtamaan ajatuksiaan mahdollisimman monen luokkakaverin kanssa. Ryhmät saisivat pohtia näitä kysymysten vastauksia rauhassa, mutta ryhmän pääajatukset kysymyksen 3 vastauksista tulisi kirjata muistiin. Näin opettajana saisin palautetta oppilailta siitä, millaista apua oppilaat toivoisivat opettajalta ajatusten kerronnassa. Näen tämän tärkeäksi, sillä jokainen meistä arvostaa sitä, että kuulija oikeasti on kiinnostunut siitä, mitä puhujalla on asiaa ja miten puhujaa voisi auttaa. Tällaisessa tilanteessa opettaja selvästi osoittaisi olevansa kiinnostunut oppilaiden ajatuksista ja saisi kenties samalla jotain tietoa oppilaan kuulumisista. Näiden perusteella opettaja voisi miettiä omaa toimintaansa suhteutettuna oppilaiden toiveisiin.

Oppilaiden kuulumisista välittäminen tuli esiin myös viimekertaisessa kouluterveyskyselyssäkin. Siinä 8.-9.-luokkalaiset vastasivat siihen, ovatko opettajat kiinnostuneita oppilaiden kuulumisista. Minusta on huolestuttavaa, että melko monet vastaavat tähän, etteivät koe opettajien olevan kiinnostuneita. Valitettavasti kouluterveyskyselyssä yli 40 % vastaajista oli tätä mieltä. Jotain siis tulisi tehdä asian parantamiseksi, joten mikä olisikaan helpompi tapa kuin kysyä oikeasti oppilaiden kuulumisia esimerkiksi tvv-painotukseen osoitetulla tunnilla. Usein tuollaisista keskusteluista voikin nousta esiin sellaista, mikä vaatii tarkempaa yhdessä pohtimista, esim. miksi joku ei ymmärtänyt minua jossakin vuorovaikutustilanteessa, miten koin toisen sanomiset loukkaavina, mistä tiedän, miten toinen reagoi, jos heitän vitsinä hänelle jonkin kommentin jne. Tuosta päästäänkin sitten taas astetta syvempään tunne- ja vuorovaikutustaitojen pohtimiseen.

Seuraavaksi käsittelisin kysymykset 5 ja 6 edelleen pienissä ryhmissä. Kysymyksen 5 vastaukset voidaan käsitellä lyhyemmin yhdessä, mutta kysymykseen 6 läpikäymiseen käyttäisin hieman enemmän aikaa. Erilaisista tilanteista voitaisiin koota yleiset havainnot seinäjulisteeseen, jossa olisi myös tapahtumapaikkoja eritelty: oppitunti, ruokailu, välitunti. Näin saataisiin samalla selville, missä ympäristössä esiintyy minkäkinlaisia vuorovaikutustilanteita ja eroaako jokin kohta koulupäivästä selkeästi muista ja jos eroaa, miten. Näistä päästään taas askelta syvällisempiin keskusteluihin.

Viimeisen, eli kysymyksen 7 jättäisin omaksi kerraksi pohdittavaksi. Nostaisin tuon myös näkyvästi esille ja teetättäisin siitä jokaisen luokan oman seinätaulun. Näin jäisi näkyville, mitä eri luokat arvostavat ja voisimme käydä keskustelua kenties eroavista piirteistä ja siitä, miten tärkeinä pidetyt asiat näkyvät koulun arjessa vai näkyvätkö ne ollenkaan.

Yllä olevien asioiden käsittelyyn käyttäisin ainakin 3 oppituntia. Lukuvuoden lopussa tarvitsisin 2 viimeistä tuntia siihen, että kokoaisin oppilaiden kanssa koko vuoden onnistumiset ja oppimiset sekä kävisimme läpi yllä olevien kysymysten vastausten vertaamisen lukuvuoden lopun ajatuksiin. Näin 38 vuosiviikkotunnista olisi käytetty 5 tuntia ja jäljellä olisi 33 tunnin opetuksen suunnittelu.

Seuraavaksi käyttäisin aikaa siihen, mitä tarkoittaa ryhmätöiden tekeminen ja millaisia rooleja ryhmätyötä tehdessä otetaan, kuka ne määrittelee ja jakaa sekä miten työ sujuu jokaisen osalta. Tähän kuluisi 4 tuntia, kun harjoitteluun liittäisin myös pienen ryhmätyön tekeminen. Tällöin olisi tarkoitus harjoitella ”työnjakoa, omien vahvuuksien esille tuomista, toisen vahvuuksien huomioimista ja niiden hyödyntämistä”, mikä on kirjattu Ylöjärven kaupungin tunne- ja vuorovaikutustaitojen opetussuunnitelmaan. Se, miksi tekisin tämän melko pian lukuvuoden alettua, on selkeä syy: koska siinä vaiheessa kaikki oppilaat eivät välttämättä tunne toisiaan ja toistensa taitojaan kovin hyvin, oppilaat joutuisivat keskustelemaan siitä, mitä kukin osaa ja miten työt jaetaan. Jo pelkästään tämä keskustelu voi edistää jokaisen arvostusta ja tietoisuutta toistensa vahvuuksista. Samalla myös vuorovaikutustaitoja harjoitellaan kuin huomaamatta.

Kun ryhmätyöt on tehty, käydään yhteisesti keskustelua erilaisista työvaiheiden päätöksistä ja ratkaisuista. Samalla voidaan pohtia, millaisia ajatuksia ratkaisut aiheuttivat ja mitä tuntemuksia jokainen koki. Lopuksi voidaan pohtia myös sitä, miten ryhmätöiden tekoa tulisi ohjeistaa ja toteuttaa, jotta niistä opittaisiin muutakin kuin aiheen sisällöllisiä tietoja ja taitoja.

Seuraavalla tvv-tunnilla istuttaisin oppilaat rinkiin ja kävisin heidän kanssaan keskustelua siitä, missä asiassa jokainen on hyvä. Jakaisimme mahdollisimman paljon hyviä asioita ja pohtisimme sitä, miten jokaisen hyvät piirteet voisivat tulla koulussa esiin ja miten luokassa voitaisiin hyödyntää jokaisen vahvuuksia. Keräisimme myös luokan seinälle taulun, jossa jokaisen vahvuudet olisivat esillä. Seinätaulu olisi sellainen, jossa olisi vain oppilaiden vahvuudet, ei nimiä. Tekisin tämän siksi näin, että kyse on kuitenkin luokan yhteishengen ja me-hengen luomisesta, jossa jokaisen vahvuuksia tarvitaan. Pyrkisin koko ajan siihen, että ”me olemme me ja saamme paljon hyvää aikaiseksi”. Olen aivan varma, että vahvuuspedagogisin keinoin pienet puutteet eivät nouse liikaa oppilaiden mieliin, vaan epäonnistumisten sattuessa selviämme niistä mahdollisimman pienin vaurioin.

Katsoisin oppilaiden kanssa myös erilaisia videopätkiä erilaisista tilanteista, joissa tulee esiin erilaisia tunteita. Pohtisimme, miten oppilaat kokisivat tunteet ja miten erilaisia ajatuksia voi tunteiden kokemisesta syntyä. Joku voi esimerkiksi iloita jostakin vitsistä todella paljon ja toinen ei taas yhtään. Samoin joku voi kokea jonkin tositapahtumiin perustuvan uutisen hyvin ahdistavana kun toinen ei reagoi oikein mitenkään. Tämän jälkeen miettisimme tilanteita, joita koulussa tulee vastaan ja joissa oppilaan reagoivat tunteiden osalta eri tavalla.

Seuraavalla kerralla pohtisimme edelleen tilanteita, joissa tunteet koetaan eri tavalla. Tällöin voidaan pohtia myös kiusaamista ja mitä se ylipäänsä on. Pohdinnoissa nousisi esiin myös se, miten jokainen kokee esimerkiksi ”vitsin heittämisen” ja miten aluksi viattomalta tuntuva asia voikin loukata toista pitkäksi ajaksi.  Ylipäänsä pohtisimme, miten kiusaaminen näkyy ja miten se saataisiin loppumaan. Tällaisen tunnin jälkeen ottaisin seuraavan viikon teemaksi ”huomaa hyvä”, jolloin oppilaat pyrkisivät kannustamaan toisiaan mahdollisimman paljon koulussa.

Ainakin yhden tunnin syyslukukaudella ja kevätlukukaudella käyttäisin siihen, että kysyisin, mitä oppilaille kuuluu ja miten koulussa juuri sillä hetkellä menee. Oppilaat saisivat kertoa tilanteista, joita ovat kokeneet, sekä onnistumisista ja epäonnistumisista. Pohtisimme yhdessä mahdollisia ongelmatilanteita ja etsisimme niihin yhdessä ratkaisuja. Tällaisen tunnin olen kokenut itse opettajana ollessani erittäin tärkeäksi ja kun oppilaat ovat kysyneet, milloin jälleen keskustelemme rakentavasti, on minusta tunnin tärkeys perusteltua.

Tärkeintä kaikilla tunneilla on muistaa, että kenellekään oppilaalle ei jäisi ikävää ja ahdistavaa tunnetta tvv-tunneista, vaan jokainen saisi kertoa omista ajatuksistaan sen verran kuin itsestä tuntuu hyvältä. Pitää siis hyväksyä se, että aluksi joku oppilas voi olla hyvin hiljainen. Kun luottamus syntyy, alkaa vähitellen myös keskustelu lisääntyä, vaikka koko ajan pitääkin muistaa jokaisen yksilöllisyys ja halu avautua omista tunteistaan.

Kaikkien tähän mennessä esittelemieni tuntiehdotusten jälkeen tvv-tunteja olisi käytetty 14 tuntia (syyslukukaudella 11 ja kevätlukukaudella 3 tuntia), joten jäljellä olisi vielä 24 vuosiviikkotuntia. Nämä loput tunnit täyttyisivät aivan varmasti erilaisista ryhmäyttämiseen liittyvistä harjoituksista sekä monista yhteistyöhön ja me-hengen luomiseen liittyvistä harjoitteista. Tässä kuitenkin muutamia ehdotuksia, joiden avulla jokainen pääsisi tvv-opetuksessaan alkuun.