Viikonloppuna heräsi erittäin vilkas keskustelu psykologian tohtori Aino Saarisen tutkimuksesta, jota ei ole vielä julkaistu. Helsingin Sanomissa (https://www.hs.fi/elama/art-2000005905011.html) 20.11.2018 kerrotaan, kuinka tutkimuksen ”tulokset viittaavat siihen, että digitaalisuuden lisääntyminen ja oppilaslähtöiset opiskelumetodit ovat yhteydessä heikompiin oppimistuloksiin”. Tutkimuksessa siis tutkitaan tiettynä hetkenä esiin tulevaa yhteyttä. ”Kyse on siis korrelaatiosta opetusmenetelmien ja oppimistulosten välillä. Sen sijaan syy-seuraussuhteita tuloksista ei ole mahdollista päätellä.”
Keskusteluissa nousi esiin monenlaiset näkökulmat: osa ei yllättynyt yhtään tuloksista, joku oli tiennyt tulokset jo pitkään, osa puolusteli ja osa syyllisti koulun toimintaa. En ota nyt kuitenkaan kantaa tutkimukseen, jota en ole nähnyt ja jonka tuloksia en ole lukenut. Mietin vain sitä, miksi nyt ollaan tilanteessa, että esimerkiksi luku- ja kirjoitustaito ovat heikentyneet ja sitä kautta myös muiden oppiaineiden oppiminen on hankalampaa. Miksi keskittyminen ja kiinnostus pitkäjänteistä työtä kohtaan on monille oppilaille hyvin hankalaa? Tai miksi opettajat puhuvat yhä enemmän oppilaiden lisääntyneistä oman toiminnan ohjauksen pulmista ja aina vain nuoremmilla oppilailla olevista monialaisista oppimisvaikeuksista? Miten me olemme päätyneet tällaiseen tilanteeseen? Jotkut ovat syyttäneet opetussuunnitelmaa, vaikka opetussuunnitelma itsessään ei tuhoa tai paranna mitään, vaan sen toteuttaminen on aina riippuvainen tekijästä. En kuitenkaan halua nyt osoittaa sormella opettajia, sillä olen nähnyt paljon hyviä toimintatapoja, joita uuden opetussuunnitelman nimissä käytetään. Eri asia on, jos mennään äärilaidasta toiseen, jolloin tulee ylilyöntejä. Tällaisesta voisi olla kyse silloin, jos oppilaat oikeasti jätetään yksin selviytymään koulupäivän aikana toteutettavista oppimistilanteista. Opettaja on kuitenkin se, joka suunnittelee opetuksen, valitsee opetusmenetelmät ja toteuttaa opetustaan yhdessä oppilaidensa kanssa, enkä halua uskoa, että tuon kaiken tekisi oppilaat opettajan puolesta.
Keskustelen paljon opettajien kanssa siitä, mikä koulussa on muuttunut viime vuosina. Selvitän usein myös sitä, mikä vaikuttaa opettajien työhyvinvointiin ja työssä jaksamiseen. Haluan aina myös konkreettisia ehdotuksia siitä, mitä koulussa voisi tehdä toisin, jotta kaikki olisi vielä paremmin. Suurin esiin noussut asia on huoli oppilaista, joille koulunkäynti tuottaa paljon hankaluutta: osalla on paljon luvattomia poissaoloja, osa ei kykene muuten vain tulemaan kouluun tai jotkut käyvät kyllä koulua, mutta motivaatio ja keskittyminen ovat täysin kadoksissa. Listaa voisi jatkaa myös sillä, että yhä enemmän on oppilaita, joille räätälöidään opetusta hyvin paljon yksilöllisesti toteutettavaksi. Välillä kuulen syvää huolta siitä, mitä ylipäänsä koulussa voidaan tehdä ja pitää tehdä, jotta kaikki oppilaat pystyisivät etenemään opinnoissaan. Tämä huoli tuntuu olevan valtakunnallinen ja tulee esiin monissa keskusteluissa. Opettajat yrittävät parhaansa mukaan tehdä kaiken ja vähän enemmänkin, jotta oppilas pysyisi koulussa ja opinnot edistyisivät. Tämä jos mikä vetää jaksamista äärirajoille. Mitä siis tehdään, kun keinot alkavat olla vähissä? Onko opettajat koulutettu kohtaamaan erityisen hankalia tilanteita ja ratkaisemaan pulmia, joihin tarvittaisiin muidenkin ammattilaisten apua? Väitän, että opettajia ei ole koulutettu kohtaamaan mitä erilaisimpia vaikeuksia, mikä tekee tilanteista entistä haastavampia.
Monella oppilaalla on onneksi taustalla laaja tukiverkko, joka tukee vaikeissa tilanteissa. Monen kohdalla istutaan myös monissa palavereissa ja pohditaan keinoja auttaa ja tukea oppilasta aina vain enemmän. Jossakin vaiheessa ollaan kuitenkin tilanteessa, että kenelläkään ei tunnu olevan ratkaisua siihen, miten jatketaan eteenpäin. Koulussa kaivattaisiin apua, jotta oppilasta voitaisiin tukea ja auttaa, mutta opetushenkilöstö tuntee välillä jäävänsä yksin pulmiensa kanssa. Halu auttaa olisi, mutta ei keinoja. Mihin asti opettajien pitää siis venyä ja tuleeko itse asiassa missään vaiheessa seinä vastaan, jolloin on todettava, että jonkun muun kuin koulun tulisi ottaa oppilaan tukemisesta enemmän koppia? Jos haluamme auttaa jokaista oppilasta selviytymään koulun arjessa, mutta samalla pitää huolta opettajien jaksamisesta, on pakko nostaa nuo edellä olevat kysymykset esiin ja pohtia oikeasti, mihin koulu on tällä vauhdilla menossa.
Perusopetuksella on sekä kasvatus- että opetustehtävä. Opetushallituksen sivuilta on luettavissa, että ”tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisinä ja yhteiskunnan jäseninä sekä opettaa tarpeellisia tietoja ja taitoja”. Tarkoittaako tämä siis sitä, että opettajat venyvät vaikka mihin, jotta jokainen oppilas pystyy käymään koulua, vaikka nähtäisiin, että oppilaalla olisi enemmän sairaanhoidon tarvetta? Onko siis koulun arki menossa siihen suuntaan, että sivistyskunnan tulee jatkossa palkata opettajien sijaan enemmän sairaanhoidon ammattilaisia, jotta jokaisen oppilaan koulunkäynti pystytään järjestämään edes jollakin tavalla? Mihin me olemme oikeastaan menossa? Sammutetaanko vain tulipaloja vai halutaanko oikeasti auttaa lapsia ja nuoria, joille koulunkäynti on hyvin vaikeaa? Miten tällainen auttaminen todellisuudessa onnistuu? Kysymystulvan jälkeen loppuun vielä minusta oleellisimmat kysymykset: Mikä on perusopetuksen tarkoitus tulevaisuudessa? Ovatko koulut monitoimitaloja, joissa on sekä koulun että sairaanhoidon palvelut saatavilla? Kuka tällaiset palvelut tarjoaa?
Nykykoulussa on oppimisen ja koulunkäynnin tukea varten kolmiportainen tuki, jossa kaikki oppilaat ovat aluksi yleisellä tuen tasolla. Kun tuo ei enää riitä, tehdään siirto tehostettuun tukee, jolloin istutaan palavereissa ja suunnitellaan oppilaalle tarvittavat tukitoimet opettajien, oppilaan ja oppilaan huoltajien kanssa. Jos nämäkään tukitoimet eivät riitä, tehdään päätös erityisen tuen tarjoamisesta oppilaalle. Jälleen on edessä monet yhteistyöpalaverit, joissa tukitoimia suunnitellaan. Minusta on hyvä, että tuen tarpeet kirjataan näkyviin, jotta jokainen oppilasta opettava opettaja osaa toimia niiden mukaan. Kolikon kääntöpuolella on kuitenkin pohdinta siitä, mitä kaikkea tukimahdollisuuksia koulussa voidaan ylipäänsä tarjota. Kyse kun ei yleensä ole yksittäisen oppilaan tukemisesta, vaan luokassa voi tällaisia tuen tarvitsevia olla useita. Mikä resurssi siis riittää siihen, että oikeasti koulussa pystytään ottamaan jokaisen oppilaan tarpeet huomioon ja vastaamaan niihin? Jälleen kysyn, mihin olemme menossa, jos erilaisia tukimuotoja tarvitsevia oppilaita on aina yhä enemmän.
Paljon tuntuu olevan nyt kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Kannan suurta huolta oppilaiden tilanteista saada oikeanlaista tukea, mutta samalla myös huolta siitä, miten koulussa näihin haasteisiin pystytään vastaamaan. Paljonko kouluun pitää palkata lisää henkilökuntaa, jotta jokaisen oppilaan yksilölliset tarpeet tulee hoidetuksi? Kenen vastuulle tämä palkkaaminen jää, jos mukana on myös erikoissairaanhoidon henkilöstöä? Oli kysymys kuitenkin mikä tahansa, tärkeintä olisi, etteivät oppilas ja opettaja jäisi yksin hankaluuksiensa kanssa venymään ja odottamaan, että oppilaan tukeminen olisi mahdollisimman kokonaisvaltaista eri toimijoiden kanssa.
Oppimisen ilo 