Olipa kerran koulu, jossa opiskeltiin uusia asioita ja koettiin onnistumisen elämyksiä. Opiskelu toteutettiin kirjoja lukemalla ja tehtäväkirjoja tai vihkoja täyttämällä. Tämä oli arkea, johon oli totuttu ja johon oltiin tyytyväisiä.
Eräänä päivänä joku opettajista oli kuullut huhun, että kouluihin alkaisi tulla yhä enemmän tietokoneita. Tämä uusi ilmiö aiheutti kummastusta ja muutoksen paineita, jotka oli hetkessä aistittavissa. Huhu sai aikaan melkoisen kysymystulvan siitä, mitä ihmettä oli tapahtumassa. Osa ihmetteli, miksi koulun ulkopuolelta aletaan sanella, mitä välineitä koulussa pitää käyttää. Osa taas ei ymmärtänyt ollenkaan, mitä tekoa tietokoneilla ylipäänsä oli koulussa ja pitääkö nyt kaikki nykyiset opetusmenetelmät heittää romukoppaan.
Joukossa oli kuitenkin pari opettajaa, jotka olivat halukkaita kokeilemaan, mitä uutta tietokoneet voisivat tuoda opetukseen. He eivät kuitenkaan uskaltaneet sanoa sitä ääneen, sillä niin kovasti oli kuulunut jo vastalauseita koko asiasta. Nämä kaksi päättivät kuitenkin kokeilla, miten opetuksessa tietokoneita voisi hyödyntää. He suunnittelivat opetuksensa niin, että tunneilla osa tehtävistä tehtiinkin tietokoneilla eikä työkirja- tai vihkotyöskentelyllä.
Kului vuosia eteenpäin ja tietokoneet ja erilaiset tabletit olivat tulleet koulun arkeen. Opetuksen suunnitteluissa ja toteutuksissa hyödynnettiin erilaisia välineitä, eikä se tuottanut enää suuria pulmia. Koulu oli siis muuttunut aiemmista vuosista.
Eräänä päivänä, kun kaikki tuntui lipuvan suotuisissa tuulissa eteenpäin, alkoi opettajien kesken kuhina. Joku oli ymmärtänyt, että koulussa tultaisiin poistamaan kokonaan oppikirjat ja kaikki opetus järjestetään tietokoneiden avulla. Huhu levisi hyvin nopeasti, jolloin ensimmäiset alkoivat jo pohtia perusteluita sille, miksi oppikirjat pitää jatkossakin säilyttää.
Huomaamattaan viaton oppikirja ja tietokone olivatkin joutuneet taistelutantereelle, jossa kumpikaan osapuolista ei pystynyt puolustamaan itseään. Keskustelut muuttuivat yhä kiivaammiksi, vaikka kukaan ei oikeastaan osannut enää sanoa, mistä tämä koko taistelu oli alkanut tai oliko vastakkainasettelu edes järkevää.
Taistelussa siirryttiin seuraavaan vaiheeseen: alkoi selittelyiden ja perusteluiden aikakausi. Ne opettajat, jotka eivät käyttäneet jatkuvasti oppikirjaa opetuksessaan, olivat useimmiten hiljaa, sillä he eivät voineet sanoa ääneen, että heillä on käytössään oma materiaali oppitunneilla. Syy hiljaisuuteen oli selvä: kukaan ei halunnut joutua kertomaan, että oli innostunut tekemään omaa materiaalia ja halunnut sitä myös käyttää. Tällainen ei ollut joidenkin mielestä mahdollista, koska keneltäkään ei voinut vaatia oman materiaalin käyttöä eikä sen tekemiseen ollut kenelläkään aikaa.
Toiset, jotka taas käyttivät oppikirjaa opetuksessa eivätkä omaa materiaalia, pelkäsivät joutuvansa huonoon valoon, koska he toteuttivat oppituntinsa toisten tekemien materiaalien mukaan. Kukaan tätä menetelmää käyttävä ei halunnut, että joku olisi voinut ajatella heidän haluavan päästä helpommalla.
Loppujen lopuksi oli ajaudutte tilanteeseen, jossa sekä oppikirjaan käyttävät että tietokoneen avulla ilman oppikirjaa opettajat olivat vastakkain. Kuitenkin oli myös niitä, jotka kokivat olevansa näiden kahden toimintatavan välissä, jolloin he eivät enää tienneet, tekivätkö he oikein vai väärin ja oliko heidän keskitiensä kulkemisessa toinen tapa toistaan huonompi. Tilanne tuntui siis olevan hieman absurdi, johon kukaan ei olisi halunnut, mutta kuitenkin kaikki olivat kuin huomaamattaan ajautuneet.
Miten kiista loppujen lopuksi ratkaistiin? Lopputulos taisi monen mielestä olla ennalta arvattavissa: tärkeään rooliin nostettiin jälleen pedagogiikka ja opetus suunniteltiin ja toteutettiin niin, että oli käytössä mikä tahansa väline – kirja tai tietokone – tärkeintä oli opetustilanne, jossa oppilas ja opettaja olivat vuorovaikutuksessa keskenään. Vähitellen vastakkainasettelu kirjan ja tietokoneen välisessä taistelussa laantui ja koulussa keskityttiin jälleen oppimiseen ja opettamiseen, jossa käytettiin erilaisia opetusvälineitä ja -menetelmiä. Näin kaikki olivat taas tyytyväisiä ja jatkoivat koulunkäyntiä eteenpäin rauhallisin mielin, kunnes taas seuraava kohu ravistelisi heitä hetkellisesti.
Sen pituinen se.
Oppimisen ilo 