torstai 26. marraskuuta 2015

Hieno työkokemukseni, joka säilyy mielessäni

Tein viimeisen kymmenen viikon aikana jotakin sellaista työtä, mistä en vielä syyslukukauden alussa osannut edes haaveilla. Kun minut valittiin Tampereen seutukunnan OPS-kustannustoimittajaksi, olin innoissani uudesta tehtävästä, vaikka samaan aikaan koin hieman kaihoa jättäessäni oppilaani ja opetustyön pariksi kuukaudeksi. Ajattelin kuitenkin samaan aikaan, kuinka hienon kokemuksen tulen saamaan ja kuinka saan kehitettyä itseäni sisäistämään uutta opetussuunnitelmaa. Niin ja onhan kuitenkin pari kuukautta ihmisen elämässä pieni aika.

Kun kerroin poissaolostani omille oppilailleni, koin olevani valmentaja, joka kannustaa joukkuettaan tappion hetkellä. Kannustin ja tsemppasin oppilaitani samoin kuin minua oli joskus kilpaurheilu-urani kannustettu sillä tappion hetkellä, kun piikkarit lensivät ja maailma tuntui romahtavan. En siis ajatellut tuossa tilanteessa, että olisin korvaamaton, vaan lähinnä sitä pettymystä, jota aiheutin äkkinäisellä lähtemiselläni. Oppilaani olivat kuitenkin iloisia siitä, että halusin kertoa asian ensin heille ja vasta sitten muille ryhmilleni. Tämän jälkeen yhteinen kieli löytyi ja katse suunnattiin jo eteenpäin.

OPS-työssäni koin olevani samanlainen valmentaja ja kannustaja kuin joskus nuoruudessani olen ollut nuorten yleisurheilijoiden kanssa. Jostain kummasta nosti päätään myös oman kilpaurheiluaikani päättäväisyys ja kunnianhimoni sekä määrätietoinen työ, jotka elävät edelleen sisimmässäni. Jotenkin oli siis helppo hypätä mukaan liikkuvaan junaan, joka oli puksuttanut eteenpäin jo pitkän matkan ennen minun mukaan hyppäämistäni. Siinä vaiheessa mietinkin, kuinka paljon olivat seutukunnalliset OPS-ryhmämme jo tehneet hyvää työtä. Koin, että tehtäväni oli kannustaa heitä vielä panostamaan hieman tekstien muokkaamiseen, jotta niistä saadaan mahdollisimman yhtenäiset eri oppiaineiden kesken. Tehtäväni oli luoda siis ohjeet ja säännöt sille, miten jatkossa toimitaan. Samoin minulle oli selvää, että myös itse tulen auttamaan OPS-ryhmiemme tekijöitä tässä projektissa mahdollisimman paljon. Niinpä tein monen oppiaineen osalta muokkausehdotukseni valmiiksi ja lähetin nämä tekstien tekijöille kommentoitavaksi. Välillä tosin käytin melkoisen raa’asti punakynääni tekstien muokkaamisessa, koska olin kuitenkin hyvin tarkka siinä, että perusteiden tavoitteet ja sisällöt on oikein kirjattu. Muokkausehdotukseni jälkeen teimme yhteisen päätöksen siitä, mitä muokataan niin kuin olin ehdottanut ja mitä ei. En siis halunnut olla mikään diktaattori, vaikka aina perustelin ehdotukseni mahdollisimman hyvin, ja ne myös usein jäivätkin sitten lopullisiksi ratkaisuiksi.

Olen erittäin iloinen siitä, kuinka itse pääsin työni aikana askel askeleelta lähemmäksi opetussuunnitelman ytimeen. Olen luonteeltani sellainen, joka haluaa hoitaa työnsä mahdollisimman hyvin, joten innostuin entistä enemmän, kun huomasin sisäistäneeni opetussuunnitelman idean. Mottoni onkin aina työnteossa se, että teen työni niin hyvin, ettei omatuntoni tarvitse sitten kolkutella ikävästi. Tällä periaatteella tein tätäkin työtä. Iloitsin siitä, että pääsin syventymään uuteen opetussuunnitelmaan niin hyvin, että olen nyt mielestäni sisäistänyt sen niin hyvin, että pystyn asiasta puhumaan ja neuvomaan muita. Iloitsen myös hyvästä yhteistyöstä, jota olen tehnyt seutukuntamme eri oppiaineiden OPS-tekstien tekijöiden kanssa. Arvostan kovasti heidän työtään.

Itselleni tämä kymmenen viikon päätyöni oli enemmän kuin uskalsin alussa edes ajatella. Olen ollut aivan innoissani, että esimerkiksi ymmärrän tavoitteiden mukaisen arvioinnin. Ymmärrän myös, mitä tavoitepohjainen arviointi vaatii opettajalta jatkossa. Muutos ei ole helppo ja sen sisäistämiseen menee hetki jos toinenkin.

Opin myös koko projektin aikana sen, että en voi ajatella yhtäkään oppiainetta vain tavoitteiden ja sisältöjen kautta, vaan aina ajattelussani on mukana myös arviointi. Niinpä koko prosessin sisäistäminen onkin paras lopputulos, mitä olen oppinut. Tästä onkin poikinut erilaisia mahdollisuuksia. Olen jo auttanut muita heidän OPS-työssään. Olen myös käynyt muutamassa koulussa puhumassa tavoitteiden mukaisesta arvioinnista ja antanut vinkin, että opetus kannattaa aloittaa tavoitteiden lukemisella ja sen jälkeen rakentaa tavoitteista järkevät oppimisjaksot koko lukuvuoden ajalle. Tämän jälkeen olisi vuorossa sisältöjen tutkiminen ja erityisesti se, miten sisältöjen kautta päästään tavoitteisiin. Hyvä on koko ajan muistaa, että tavoitteet ovat ne, joita arvioidaan, ei sisällöt. Kun tämä kaikki on sisäistetty, katsoisin itse seuraavaksi, miten oppikirjojen sisällöt sopivat tähän yhtälöön ja mitä muuta materiaalia voisin käyttää. Uskon, että tällä tavoin voi jopa huokaista helpotuksesta, kun kaikkea oppikirjan sisältöä ei tarvitsekaan ehtiä käydä läpi lukuvuoden aikana.

Itse ajattelin jättää oppikirjat käsikirjoiksi, joita käytän sen mukaan, mistä kirjasta milloinkin löytyy sopiva tehtävä tai asiakokonaisuus. Tässä vaiheessa minulle on aivan sama, minkä vuosiluokan numero kirjan kannessa komeilee. Tästä aiheesta olen käynyt keskustelua esimerkiksi Ylöjärven opetuspäällikön Leena Pöntysen kanssa, joka myös kirjoitti blogissaan (opsiaetsimassa.vuodatus.net) aiheesta ”Oppikirja edellä opsiin = perä eellä puuhun?”.

Lopuksi haluan kiittää kaikkia seutukuntamme OPS-ryhmien jäseniä yhteistyöstä. Oli ilo tehdä työtä kanssanne. Kiitos myös seutukunnan projektiryhmälle ja erityisesti Leenalle, Päiville, Sarille ja Matille, jotka mahdollistitte tämän hienon kokemukseni.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Oppilaiden huomioiminen koulua kehitettäessä

Viime viikkoina olen lukenut monia kannanottoja koulumaailmasta, koulun kehittämisestä ja tulevan uuden perusopetuksen opetussuunnitelman vaatimasta muutoksesta. Olenkin kiinnostuneena seurannut, mitä muut tekevät koulua kehittäessään ja erityisesti, mitä ajatuksia on heitetty ilmaan. Haluan myös omalta osaltani pohtia koulun kehittämistä tässä blogitekstissäni hieman eri näkökulmista.

Olen aina ollut erittäin kiinnostunut kehittämään koulua ja siinä samalla omaa opettajuuttani, koska se jos mikä pitää mielen virkeänä. En tarkoita sitä, että jatkuvasti pitäisi muuttaa jotain opetusmenetelmää ja hylätä kaikki vanhat hyväksi havaitut menetelmät. Ajan kehityksessä on kuitenkin hyvä pysyä jollain tavalla mukana ja poimia omaan toimintaansa avoimin mielin uusia tuulia. Pahinta on minusta se, että ensimmäiseksi sanoo jokaisen uudistukseen ”ei”. Olen ajatellut niin, että jos joku ehdottaa jotakin uudistusta, mietin ensiksi, mitä hyvää siinä on. Sen jälkeen pohdin, miten itse voisin toteuttaa ideaa omassa opetuksessani ja sopiiko koko ajatusmalli ollenkaan omaan päähäni. En kuitenkaan halua heti tyrmätä ajatusta, sillä enhän silloin ole vaivautunut edes miettimään asiaa tarkemmin, vaan hetken mielijohteestani olen vain todennut, ettei se käy. Eikös se olisi sama kuin sanoisi heti ”Ei!” oppilaalle, joka on mielestään keksinyt loistavan tavan opiskella jotakin uutta asiaa ja uskaltaa ehdottaa sitä. Tällä tavoin ainakin nujerretaan oppilaan halu esittää yhtään ideaa jatkossa. Mielestäni sama pätee opettajaan. Miettikääpä vaikka tilannetta, jolloin esimerkiksi kokouksissa yleensä hiljaa pysyttelevä opettaja on miettinyt pitkään jotain toimintatapaa ja kerran uskaltautuu esittämään sen ääneen ja saakin heti äänekkäimmältä opettajalta täystyrmäyksen: ”Ei onnistu!” Opettaja ei varmasti ehdota hetkeen mitään.

Koulun kehittämisessä on viime viikkoina keskusteltu arvioinnista ja muun muassa siitä, pitäisikö lukuvuositodistuksessa antaa arvosanoja vai ei ja pitäisikö taide- ja taitoaineiden arvosanoista luopua kokonaan. Numeroiden antamattomuutta on perusteltu sillä, että huonot arvosanat latistavat oppilaat ja heikentävät heidän itsetuntoaan. Kukapa ei huonoista arvosanoista ja huonoista uutisista ylipäänsä lannistuisi? Minusta kuitenkin välillä unohdetaan tai ei puhuta lainkaan kolikon toisesta puolesta: Entäpä ne oppilaat, jotka ovat parhaimmillaan vain taide- ja taitoaineissa? Olisiko heille oikein, että he eivät saisi hyviä arvosanojaan näissä oppiaineissa todistukseen, vaan niiden kohdalla lukisi ”suoritettu”? Tämä on siis kolikon toinen puoli, jos taide- ja taitoaineiden arvosanat poistettaisiin.

Mielestäni mediassa esiin nousseeseen oppilaan heikkoon itsetuntoon liittyy kuitenkin muutakin kuin arvosanat. Usein arvosanakeskusteluissa on nostettu esiin se, että oppilas, joka ei menesty kokeissa, lannistuu heikoista arvosanoistaan. Eniten ihmettelen näissä keskusteluissa sitä, miksi pelkästään kokeiden tulokset nostetaan esiin arvosanojen antamisen yhteydessä. Eiväthän vain kokeet ole suora yhteys tulevaan arvosanaan. Eikö opettaja missään vaiheessa ennen lukuvuositodistuksen antamista kerro oppilaalle, missä hän on hyvä? Uskon, että jokaisella oppilaalla on varmasti sellaisia puolia, joista häntä voisi kehua lukuvuoden aikana ja näin edes yrittää nostaa hänen itsetuntoaan. Kokeissa menestyminen on vain yhden pienen hetken tulos, johon vaikuttaa monet seikat. Puhun nyt kokemuksesta, sillä minulla on ollut oppilas, joka ei oikein koskaan menestynyt perinteisessä kokeessa. Kun muutin kokeen sellaiseksi, että hän saikin täydentää sitä suullisesti, havaitsin oppilaan innon kokeita kohtaan nousevan selvästi. Lopputulos tällaisesta kokeesta oli iloinen asia sekä oppilaalle että itselleni. Arvosana oli selkeästi parempi kuin mihin hän oli aiemmin pystynyt. Keskustelin koetta palauttaessani oppilaan kanssa ja kysyin hänen tuntemuksiaan kokeesta. Hän totesi, ettei vain pysty kirjallisesti tuottamaan kokeeseen kaikkea sitä, mitä hän oikeasti osaa. Silloin mietin, miten tämän oppilaan osaaminen olisi koskaan tullut esiin, jos hänen oppimistaan olisi verrattu vain perinteisen kokeen tuloksiin. Tuon kokeen jälkeen havaitsin, kuinka oppilaan into opiskelua kohtaan nousi selvästi.

Kerron tuon esimerkin siksi, että koen opettajalla olevan mahdollisuuksia auttaa oppilaan itsetunnon kehittymisessä ja erityisesti sen nostamisessa. Käyn usein keskusteluja oppilaiden kanssa heidän vahvuuksistaan ja siitä, miten esimerkiksi koetulos osoittaa heidän osaamistaan. Aika usein olen sanonut oppilaalle, ettei hän antaisi koetuloksen liikaa masentaa hänen mieltään, sillä hän on tunneilla osoittanut osaavansa enemmän. On hienoa katsoa tällaisessa tilanteessa oppilasta, jonka suupieleen alkaa vähitellen nousta hymy. Väitänkin siis, että monen oppilaan kohdalla voimme siis vaikuttaa siihen, millaiseksi hänen itsetuntonsa kehittyy, vaikka kaikkea koulukaan ei voi tehdä. Oppilaan itsetunnon kehittymiseen vaikuttaa myös kavereiden sekä vanhempien asenne ja kohtelu.

Olen viimeisen parin kuukauden aikana päässyt työskentelemään uuden perusopetuksen opetussuunnitelman parissa OPS-kustannustoimittajana. Olen koonnut seutukunnallista opetussuunnitelmaa oppiaineiden tavoitteiden ja sisältöjen osalta. Tuossa työssä en ole välttynyt pohtimasta ja ottamasta huomioon arviointia eri oppiaineissa. Olen erityisen onnellinen, että olen saanut tällaisen työtilaisuuden ja uusi opetussuunnitelma on tullut hyvin tutuksi. Oma ajatteluni on kehittynyt ja huomaan, kuinka jo nyt pohdin oppimisen suunnittelua tavoitteiden pohjalta.

Uuden opetussuunnitelman mukaan arviointi tullaan tekemään jatkossa tavoitteiden perusteella, ei sisältöjen. Opetussuunnitelma myös korostaa oppilaiden osallisuutta sekä opintojen aikana tapahtuvaa kannustavaa arviointia, joka muuten on hyvä erottaa kannustavan arvosanan antamisesta. Jos on perehtynyt oppiaineiden tavoitteisiin, ymmärtää niiden painottavan entistä enemmän oppimisen prosessia, työskentelytaitoja ja asennetta opiskelua kohtaan aiempien sisältöjen niin sanottujen nippelitietojen sijaan. Näen, että suurin kynnys tulevassa arvioinnissa tulee olemaan opettajien ajattelun muutos. Mikään ei muutu, jos ajattelu ei muutu. Uusi opetussuunnitelma korostaa myös opettajan ja oppilaan välistä vuorovaikutusta. Tähän varmasti monet jo toteavat, että näinhän on tehty jo kaiken aikaa ennenkin. Uskallan kuitenkin pohtia ääneen, kuinka moni oikeasti on tähän asti käynyt vuoropuhelua jokaisen oppilaan kanssa. On helppoa pohtia luokassa kaikkien oppilaiden kanssa yhdessä erilaisia asioita, mutta moniko tietää, mitä kukin oppilas oikeasti ajattelee, kokee ja osaa? Väitän, että tässä meillä kaikilla on vielä kehitettävää.

En väitä, että uuden opetussuunnitelman arvioinnin toteuttaminen olisi itselleni jotenkin helpompaa kuin monelle muulle, vaikka olenkin tuohon arviointiin perehtynyt jo usean viikon ajan ja työstänyt omaa ajatteluani sen suhteen. Helpommaksi itselleni sen tosin tekee se, että olen jo toteuttanut yksilöllisen oppimisen menetelmää, mikä varmasti helpottaa uuden arvioinnin toteuttamista. Olen siis kuin vahingossa toteuttanut jo viime lukuvuonna uuden opetussuunnitelman mukaista ajattelua, jossa oppilas on itse valinnut tavoittelemansa arvosanan ja tehnyt siihen vaadittavan tehtäväpaketin. Perustehtävät tekee jokainen oppilas, mutta syventävistä ja soveltavista tehtävistä oppilas valitsee itselleen sopivimmat tehtävät. Tällaisessa oppimisessa olen havainnut, kuinka moni oppilas onkin halunnut tavoitella parempaa arvosanaa kuin mitä hänellä aiemmin on ollut. Myös innostumista on selkeästi ollut havaittavissa, kun olen kannustanut oppilasta tavoittelemaan korkeampaa arvosanaa ja kertonut, kuinka oppilaalla on siihen mahdollisuus. Kokemuksestani voinkin siis sanoa, että innostumiseen ei aina tarvita sen kummempia toimia: kannustamisella on suuri merkitys.

Yksilöllisessä oppimisessa annan oppilaan valita tehtäviensä tekojärjestyksen ja etenemisnopeuden, joten sekin jo innostaa monia. Myös se, kenen kanssa paritehtäviä tai ryhmätehtäviä tekee ja missä  luokassa istuu tai seisoo, vaikuttaa usein positiivisesti oppilaan työskentelyyn. Minulla joku seisoo tunnilla, jos niin haluaa ja joku tekee tehtäviään lattialla istuen. Annan tähän mahdollisuuden, jos se vain parantaa opiskeluintoa ja edistää oppimista. En kuitenkaan tee tästä isoa numeroa, koska kaikki eivät kuitenkaan ymmärtäisi tällaista toimintaa. Jos olen jollekin kertonut tällaisesta, saan usein ensimmäiseksi epäilijät pohtimaan, ettei tuollainen voi onnistua. Ei voikaan, jos ei uskalla yrittää ja jos ei uskalla luopua siitä ajatuksesta, että opettaja hallitsee kaiken aikaa kaiken luokassa tapahtuvan. Kannustan kuitenkin edes yrittämään ja jos sitten huomaa, ettei tällaisesta ole mitään iloa, kannattaa jättää kokeilu yhteen kertaa. Anna kuitenkin oppilaille mahdollisuus monipuoliseen oppimiseen, sillä kaikki eivät opi uusia asioita samalla kaavalla.

Itse nautin erittäin paljon oppilaiden kanssa käytävistä keskusteluista. Aiheemme vaihtelevat laidasta laitaan: joskus vain vaihdamme kuulumisia ja toisinaan taas pohdimme eri ongelmiin ratkaisuja. Keskustelemme myös maailmalla tapahtuneista asioista ja samalla kuin huomaamattamme harjoittelemme vuorovaikutustaitoja. Koskaan en ole kokenut, etten ymmärtäisi nykypäivän teinejä, vaan pikemminkin olemme pystyneet moniin rakentaviin keskusteluihin, jolloin avarramme kaikkien ajatusmaailmaa. Parasta oli kerran, kun eräs kahdeksasluokkalainen oppilas kysyi tunnin alussa, käymmekö sillä tunnilla rakentavaa keskustelua – ja kävimmehän me hetken tunnin lopussa. Mielestäni tärkeintä on muodostaa oppilaiden ja opettajan välille luottamus, jolloin monet asiat ovat mahdollisia – oppimisestakin voi samalla tulla kivaa.

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Pienikin valinnaisuus voi innostaa

Kahdeksannen luokan yksilöllisen oppimisen lauseenjäsennysjakso on päättynyt. Jakso oli ensimmäinen kokeiluni tällaisesta oppimisesta, joten jännityksellä odotin oppilaiden kommentteja. Jakson alussa puhuin oppilaiden kanssa siitä, kuinka tällaisen jakson toteutus on meille kaikille uutta, joten opimme varmasti kaikki tästä. Niinpä kaikki kehittämisideat ja keskustelut ovat enemmän kuin tervetulleita.

Miten jakso sitten onnistui ja mitä opimme? Itse havaitsin heti jakson alussa, kuinka oppilaat olivat tyytyväisiä siihen, että saisit valita mitä tehtäviä ja missä järjestyksessä niitä tekivät. Olin tehnyt valmiin tehtäväpaperin, johon olin kirjannut jakson aihealueet, perustehtävät, tarvittavat monisteet ja syventävät tehtävät. Jokainen teki perustehtävät, mutta syventävistä oppilas sai itse valita, mitä tekee vai tekeekö mitään. Korostin kuitenkin koko ajan, että tärkeintä on ymmärtää opitut asiat, jotta oppimista tapahtuisi.

Oli kiinnostavaa havaita, kuinka oppilaat tekivät ratkaisuja siinä, missä järjestyksessä tehtäviään tekivät. Kun oppilas oli tehnyt kyseisen aihealueen tehtävät, kävin katsomassa, että tehtävät oli tehty ja annoin ratkaisut oppilaalle, joka itse tarkisti tehtävänsä. Samalla myös merkitsin itselleni taulukkomuotoiseen listaani merkinnän tehdyistä tehtävistä. Tämä taulukko oli minulla joka tunti pöydälläni ja oppilaalla oli mahdollisuus nähdä se milloin vain.

Jakso oli nimensä mukaisesti yksilöllinen oppimisjakso, sillä hyvin vähän oppilaita kiinnosti se, missä muut oppilaat olivat menossa. Ainoastaan silloin kun joku oppilaista halusi toiselta oppilaalta tukea tai apua tehtävien teossa, oppilaat kyselivät toisistaan, onko joku jo opiskellut kyseisen aiheen.

Oppilaat tuntuivat olevan iloisia tällaisesta työskentelystä, koska saivat valita oman tahtinsa opiskella asioita. Itse koin myös erittäin hyödylliseksi tällaisen oppimisen, sillä nyt minulle jäi koko oppitunti aikaa auttaa oppilaita. Opin itse myös sen, kuinka hyvin pääsin perille siitä, mitä jokainen tekee ja kuinka he ovat opittavia asioita oppineet. Opin jopa tehtäviä ulkoa niin, että jos oppilas kertoi, mitä oli tehnyt ja mitkä olivat hänen vastauksensa tehtävään, pystyin kertomaan ilman kirjaan katsomista, oliko oppilaan vastaukset oikeita vai ei.

Osa oppilaista halusi jättää kokeen tekemisen hiihtolomaviikon jälkeiselle viikolle, vaikka monet tekivät sen jo ennen lomalle lähtöä. Oppilas sai siis itse päättää, koska kokeensa tekee. Ainoa vaatimus oli, että kurssin pakolliset tehtävät oli tehty ennen koetta. Kokeen tekoon annoin oppilaille kaksi vaihtoehtoa: perinteinen kirjallinen koe tai kirjallinen koe, jota saa täydentää suullisesti  niin halutessaan. Olin kertonut jo jakson alkaessa molemmista kokeista ja oppilas teki valinnan vasta muutaman päivän ennen koettaan. Ilokseni havaitsin, että muutamat halusivat tehdä tuon kirjallisen kokeen suullisella täydennyksellä. Tällöin tämän kokeen tekijät saivat selittää suullisesti esim. adverbiaalia ja mitä siitä tiesivät. Jos oppilas osasi selittää adveriaalin niin, että havaitsin hänen osaavan asian ja ymmärtävän sen, oppilas sai suullisesta selvityksestä ylimääräisen pisteen. Annoin myös puolikkaita pisteitä, jos oppilas oli jotenkin perillä asiasta, mutta ei täysin osannut selittää asiaa. Oppilaalle kerroin kokeen jälkeen hänen saamansa pisteet suullisesta osuudesta.

Kyselin jakson lopussa oppilailta, haluavatko he jatkaa tällaisella työskentelyllä tämä jälkeenkin vai mitä he toivoisivat. Yksi oppilas mietti hetken ja sanoi: ”En enää edes muista, millaista se opiskelu oli ennen tätä.” Hyvin oli siis oppilas sisäistänyt tällaisen oppimistyylin. Parasta oli kuulla, että jotkut oppilaat halusivat tällaisen opetusmenetelmän siirtyvän myös muihin aineisiin.

Mitä ongelmia tuli sitten vastaan? Koska oppilailla ei ollut aiempaa kokemusta tällaisesta oppimistavasta, en olettanut, että kaikki sujuisi ilman ongelmia. Tästä huolimatta vastaan ei tullut suuria ongelmia. Minusta kun on normaalia, että joitakin oppilaita pitää hieman patistaa työn tekemiseen, jotta edistystä tapahtuisi. Niin kävi nytkin. Tosin nyt minulla oli koko oppitunti aikaa seurata monen edistymistä, joten ehdin hyvin seuraamaan joidenkin edistymistä.

Sen kuitenkin huomasin, että suunnittelussa kannattaa merkitä jo joitakin (jakson pituuden mukaan) välietappeja, joihin mennessä tietty määrä jakson tehtävistä tulee olla tehtynä. Olin tästä lukenutkin, mutta silti lähdin liikkeelle ilman välitavoitteita. Jälkiviisaana voin sanoa, että vaikka kyse olisi pienemmästäkin jaksosta, aikataulutus kannattaa laskea tarkkaan. Jakson tehtäviin käytettävä keskimääräinen aika tulisi olla opettajalla tiedossa, sillä se helpottaa aikataulussa pysymistä. Tämä kuulostaa itsestään selvältä asialta, mutta mielestäni siihen kannattaa kiinnittää kuitenkin suunnittelussa huomiota.

Joka tapauksessa yksilöllisen oppimisen jakso on kokeilemisen arvoinen. Minulla oppilaat toivoivat tälle jatkoa, joten sitä myös saavat. Tällä viikolla aloitimme kirjallisuusjakson ja samaan aikaan pyörii maantiedon opettajan kanssa pidettävä yhteisprojekti ”Oma maa”, jossa harjoittelemme asiatekstin kirjoittamista, tiedonhakua, lähdekritiikkiä ja lähteiden merkintää. Oppilaat voivat käyttää äidinkielen tuntejaan tekemällä kirjallisuusjaksoa tai ”Oma maa” -työtään tai molempia oppilaan itse valitsemassa järjestyksessä. Tunneilla on selvästi tekemisen meininki. Parasta on myös pienikin valinnaisuuden mahdollisuus, mistä oppilaat ovat olleet iloisia. Nyt he oikeasti voivat valita, mitä jakson tehtäviä milläkin tunnilla tekevät.