Koulun toimintakulttuurin muuttuminen – osa 2

Uuden perusopetuksen opetussuunnitelman mukaan toimintakulttuurin ytimenä on oppiva yhteisö. Tavoitteiden pohdinta, oman työn säännöllinen arviointi ja kiireettömyys edistävät yhteisön oppimista. Yhteisön toimintatavat rakennetaan yhdessä, joten oppilaat osallistuvat oman kehitysvaiheensa mukaisesti toiminnan suunnitteluun, kehittämiseen ja arviointiin. Työtapojen valinnassa korostuu opetuksen ja oppimisen tavoitteet sekä oppilaiden tarpeet, edellytykset ja kiinnostuksen kohteet. Myös työtapojen vaihtelu tukee ja ohjaa jokaisen oppilaan oppimista. Opetuksessa oppimisen kannalta tärkeitä taitoja ovat tiedon hankkiminen, käsittely, analysoiminen, esittäminen, soveltaminen, yhdisteleminen, arviointi ja luomisen taidot. Opetuksessa huomioidaan myös eriyttäminen, jolloin oppilaan tarpeet ja mahdollisuudet suunnitella itse opiskeluaan otetaan huomioon. Samoin eriyttäminen perustuu oppilaan mahdollisuuteen valita erilaisia työtapoja ja edetä yksilöllisesti. (POPS 2014, 27-28, 30.)

Koulun toimintakulttuurin muutoksessa on opetuksen suunnittelu ja toteuttaminen saanut paljon huomiota mediassa — sekä positiivisessa että negatiivisessa mielessä. Monissa keskusteluissa on noussut esiin opettaa-verbin korvautuminen ohjata-sanalla. Toisinaan keskustelut ovat jämähtäneet pohtimaan, mitä menetämme, kun enää ei opeteta tai miten oppimistulokset tulevat putoamaan, kun opettaminen siirtyy ohjaamiseen. Onkohan tämä kuitenkaan koko totuus uudenlaisesta opetuksesta ja oppimisesta? Ihan kuin koko opettaminen olisi ehdottoman kiellettyä ja koko sanan käyttäminen olisi väärää. Usein pohdin, mennäänkö näissä keskusteluissa liikaa äärilaidasta toiseen ja mikä teki opettaa-verbistä yhtäkkiä niin kovin pahan. Ajattelen niin, että myös uudenlaisessa koulussa tarvitaan sekä opettamista että ohjausta. Opetuksessa on tärkeää käyttää monipuolisia menetelmiä, joten eikös silloin opettaminen ja ohjaaminen kuulu molemmat tähän monipuolisuuteen? Mielestäni on turha juuttua yhteen sanaa, kun voisi pohtia ennemminkin sitä, miten varmistetaan mahdollisimman hyvä oppiminen.

Opettamisen ja ohjaamisen keskustelun yhteydessä on pohdittu myös yksilöllisten oppimismenetelmien käyttöä ja sitä, muuttuuko oppiminen vain itseohjautuvaksi toiminnaksi. Pelkoa on aiheuttanut se, että pian opettaja ei enää tee oppitunnin aikana muuta kuin kannusta oppilaita ja oppilaat vain itse hankkivat tietoja uudesta opiskeltavasta aiheesta. Toki jos mennään äärilaidasta toiseen, niin opetustilanne voi olla tuota, mutta tuskin käytännössä kovinkaan usein on. Jos opettaja suunnittelee oppimisjakson huolellisesti, hän varmasti pohtii myös tarvittavia oppimistuokioita. Tällaiset tuokiot voidaan toteuttaa koko luokan kanssa yhtä aikaa, pienryhmissä tai yksilöopetuksena. Paras tilanne onkin se, kun oppilas saa ohjausta ja opetusta oman tarpeensa mukaan. Näin mahdollistetaan se, että erilaiset oppijat etenevät opinnoissaan omaa tahtia. Opettajan rooli on siis hyvin tärkeä yksilöllistä oppimismenetelmää käytettäessä. Opetuksen uudistuksessa näkisin kuitenkin hyväksi sen, että oppilailla olisi mahdollisuus edetä erilaisten tehtävien teossa edes omaan tahtiin yksin, pari- tai ryhmätöitä tehden sekä saisi välillä valita itseäänkin kiinnostavia tehtäviä.

Kun tehdään mitä uudistuksia hyvänsä, vie aluksi uuden toimintamallin suunnittelu ja toteutus aikaa. Tärkeää on panostaa hyvään suunnitteluun ja siihen, että opettaja miettii jo etukäteen mahdollisia tilanteita, mitä eteen voi tulla. Kaikkeen ei voi varautua, mutta itselle täytyy olla alussa myös armollinen, sillä uuden opetusmenetelmän sisäänajo on uutta sekä opettajalle että oppilaalle. Saa siis epäonnistuakin.

Yhtenäistä toimintakulttuuria tukee myös opetuksen eheyttäminen, mikä auttaa oppilasta yhdistämään eri tiedonalojen tietoja ja taitoja sekä jäsentämään niitä mielekkäiksi kokonaisuuksiksi (POPS 2014, 31). Ilmiölähtöinen oppiminen soveltuu tällaiseen toimintaan erinomaisesti, vaikka sitäkin on jo kritisoitu jonkin verran. Huolta on jo herättänyt se, ettei oppilas oppisi tällaisesta oikein mitään tai ei ainakaan syvennä laajemman kokonaisuuden oppimista, vaan eri oppiaineiden tiedot jäisivät hyvin sirpaleisiksi. Uskon, että ilmiöoppimisestakin oppilas voi oppia, jos hänelle kerrotaan selvästi, mitä tavoitteita oppimiselle on asetettu ja minkä eri oppiaineen sisältöjä olisi tarkoitus käydä läpi. Oppilaille antaisin tehtäväksi pohtia yhdessä, miten kyseisten oppiaineiden sisällöt voisi hyödyntää ilmiön käsittelyssä. Samalla oppilaat ehkä havaitsisivat, että heidän nykyiset tiedot eivät riitäkään, vaan heidän tulee oppia myös uutta. Yhteisiä keskusteluja en unohtaisi missään vaiheessa ilmiöoppimista. Mielestäni parasta oppimisprosesseissa onkin sen aikana käytävät keskustelut oppilaiden ja opettajan välillä. Niissä usein oppii oppilaista uusia puolia, mitä ei välttämättä tule muuten esiin. Tärkeää on myös pohtia lopuksi, mitä tietoja ja taitoja oppimisjakson aikana tarvittiin, miten tavoitteisiin päästiin ja mitä uutta opittiin. Kaikkien oppimisprosessien loppuun saattaminen esim. loppupohdinnoilla ja itsearvioinnilla on erittäin tärkeää oppilaiden oppimisen kannalta.

On oppimismenetelmä ja -tapa mikä tahansa, monesti oppilaat sisäistävät oppimisprosessin paremmin, kun he tietävät, mitä on tarkoitus oppia. Tavoitteiden selvittäminen onkin hyvin tärkeää jo oppimisprosessin alussa. Tässä ei siis kannata vain olettaa, että oppilaat kyllä tietävät, mitä pitää oppia. Usein me pidämmekin monia asioita liian itsestään selvinä, vaikka ne eivät sitä olekaan. Luulo ei siis ole tiedon väärti.

 

 

Koulun toimintakulttuurin muuttuminen – osa 1

Aloitan kolmiosaisen pohdinnan koulun toimintakulttuurin muutoksesta, sillä tuota aihetta olen pohtinut hyvin paljon ja haluaisin omalta osaltani tarjota opettajille joitakin työkaluja tähän muutokseen. Haluan myös lieventää sitä painetta, mitä koulun uudistaminen on jo ehtinyt joillekin opettajille tuottaa.

Tässä ensimmäisessä osassa pohdin yleisesti koulun muuttumista ja nostan esiin sieltä muutamia seikkoja, joista minun mielestäni kannattaisi lähteä koulun kehittämisessä liikkeelle. Toisessa osassa paneudun taas tarkemmin opetuksen suunnitteluun ja toteutukseen ja viimeisessä osassa käsittelen vuorovaikutuksen merkitystä koulun arjessa.

Mediassa on viime viikkoina käsitelty perusopetuksen uutta opetussuunnitelmaa hyvin paljon. Usein nostetaan esiin tekijöitä, joiden avulla koulu tulee muuttumaan: koodaaminen, oppilaiden osallisuus, oppilaan aktiivinen rooli oppijana, arviointi jne. Mielestäni vaikka uudistuslista olisi kuinka pitkä tahansa, mikään ei muutu, ellei koulun toimintakulttuuri uudistu. Ja kukas sen muuttaisi, ellei koulussa työtä tekevät opettajat sitä muuta?

Toisinaan tuntuu siltä, että koulun uudistamista hehkutetaan niin paljon, että osa opettajista kokee jo paineita omasta työstään. Mikään muutos ei kuitenkaan tapahdu hetkessä, eikä muutoksen toteuttaminen tarkoita sitä, että aiemmin kaikki olisi tehty täysin väärin. Tällaista ajattelua olen nimittäin kohdannut. Ajattelen enemminkin koulun uudistumista koulun toimintakulttuurin muutoksena, jossa ensiksi arvioidaan, mikä jo olemassa oleva toimintamalli kulkee hyvin uuden opetussuunnitelman ajatuksen kanssa yhtä matkaa. Kun tällaiset toimintatavat on kartoitettu, voidaan pohtia, tarvitseeko niitä ylipäänsä uudistaa vai toimisivatko ne sittenkin sellaisenaan nykykoulussakin. Tällä tavoin toimintakulttuuriin jää varmasti joitakin jo aiemmin hyväksi havaittua toimintamalleja.

Opetuksen uudistamisessa lähtisin liikkeelle opettajien yhteisestä pohdinnasta, mihin suuntaan koulua halutaan viedä ja mikä on koulun toimintakulttuurin tavoite. Tämän jälkeen jokainen opettaja pohtisi, miten tällä hetkellä toimii ja mikä omassa tavassa suunnitella ja toteuttaa opetusta on oman koulun yhteisen tavoitteen ja uuden opetussuunnitelman mukaista toimintaa. Tämän jälkeen antaisin opettajien vaihtaa toistensa kanssa ajatuksia siitä, mikä kukin näkee hyvänä ja säilyttämisen arvoista toimintana. Sen jälkeen opettajat saisivat yhdessä suunnitella, miten opetusta jatkossa voisi järjestää ja millaista yhteistyötä opettajat tekisivät keskenään. Mikään ei nimittäin ole arvokkaampaa kuin kollegiaalinen apu ja tuki, joten siihen panostaisin hyvin paljon.

Monet opettajat ovat tehneet työtään jo jonkin aikaa uuden opetussuunnitelman ajatustavan mukaan: oppilaiden osallistamista opetuksen suunnittelussa ja toteutuksessa, erilaisten oppimisympäristöjen hyödyntämistä, tavoitteellisen toiminnan näkyväksi tekemistä sekä monipuolista arviointia. Listaa voisi varmasti jatkaa vielä pidemmällekin. Näen hyvin tärkeäksi koulussa sen, että opettajat tietävät toistensa toimintamalleja ja voivat sitä kautta löytää itselleen uusia hyviä toimintatapoja sekä yhteisen sävelen koko koulun toimintakulttuuriin. Jos kaikki toimii vain omalla tavallaan sanomatta siitä koskaan muille, on hyvin vaikeaa kehittää yhteistä toimintakulttuuria. Älkää käsittäkö tätä kuitenkaan niin, että väittäisin nyt Suomessa olevan paljon tuollaisia yksinäisten opettajien varassa toimivia kouluja. Nostin tuon ääripääajattelun esiin siksi, jotta muistettaisiin yhteistyön suuri apu ja voima arjen työssä.

Muutos ei koskaan tapahdu nappia painamalla, vaan se vaatii halua, asennetta, yhteistyötä ja aikaa. Pienikin muutos voi olla jo iso askel toimintakulttuurin muutoksessa.